torstai 28. elokuuta 2014

13.

Kesä kului jälleen ja tajusin minun muutaman vuoden takaisen toiveen käyneen toteen kokonaan. Minulla oli mitä kaunein pieni musta pystykorvainen kani, jonka nimi ei tosin ollut Harmi, vaan Plösö 








12.

Talvesta selvittiin kunnialla ja kevät aurinko alkoi mukavasti lämmittää. Kanit nauttivat auringosta niin meillä kotona kuin töissäkin. 



Kevät oli vaarallista aikaa, etenkin kun töissä syntyivät ensimmäiset kaninpoikaset. Hirmuinen kani kuume iski jälleen kerran ja seurailin poikasten kasvua sillä silmällä, että niistä veisin yhden tai kaksi mukanani kotiin.







Erityisesti nuo kuvissa näkyvää kolme poikasta saivat sormeni syyhyämään ja sydämen käpertymään sykkyrällä. Olisin halunnut itselleni ne kaikki. 

Onneksi maltoin mieleni, sillä myöhemmin kesällä sain kokea todellisen yllätyksen. Tein pupulassa perusteellista siivousta ja yllättäin kaninkopista löytyi tällainen. 





Kuvat on otettu samana päivänä, kun poikanen löytyi, eli se oli ehtinyt kasvaa kaikessa rauhassa katseilta piilossa. Meillä ei ole aavistustakaan siitä, mistä se ilmestyi, tai siitä kuka sen isä oli. Emästä ei kuitenkaan ollut epäilystäkään. 



Olin elämäni aikana nähnyt kanin poikasia todella paljon, mutta en koskaan mitään tällaista. Poikanen oli aivan järkyttävän lihava ja valtavan kokoinen siihen nähden, että sen emä oli hyvin pieni hermelini risteytys. 


Olimme tietysti alkujärkystyksen jälkeen poikasesta hyvin innoissamme. Olihan se ikään kuin hautautunut aarre. Aikoinaan Riesan tulon jälkeenhän olin pitkään halunnut mustaa pientä kania sille kaveriksi ja kanin nimeksi olisi pitänyt tulla Harmi. Sellaista kania ei vain löytynyt mistään ja niin Harmi jäi saamatta. Nyt minulla lopulta oli sellainen kani, joskin aivan järkyttävän lihava, arviolta kolmen viikon ikäinen sellainen. Yritin alkaa kutsua sitä Harmiksi, se ei vain onnistunut. Ensimmäisenä kun sain sen käsiini, totesin kanin olevan hirvittävä plösö, ja Plösöksi se jäi. Nimi ei ole mikään maailman kaunein, mutta en saanut mitään muu nimi ei istunut kanille sitä paremmin, itse asiassa mikään muu nimi ei olisi sopinut sille ollenkaan. 

Yhtäkkiä meillä oli taas neljä kania. Kaikki oli mennyt poikasen kanssa pupulassa hyvin siihen asti, että löysimme sen. Huolestuin siitä, että poikanen pääsee karkuun ja yritin estää sen pääsyn ulkotarhaan, niin että aikuiset kuitenkin pääsisivät edes takaisin kulkemaan. Kun seuraavan kerran palasin pupulaan oli poikanen kuitenkin hävinnyt, eikä sitä enää löytynyt mistään. Tiesin sen olevan jossain, sillä Ressi kävi sitä säännöllisesti imettämässä. Lopulta saimme sen kiinni, poikanen oli piiloutunut ulkovaraston alle. 

Päätin estää sen katoamisen uudelleen ja laitoin pupulan sisään tehdasvalmisteisen häkin, jonne laitoin Ressin ja Plösön. Tarkoitus oli pitää niitä siellä yön yli seuraavaan päivään niin, että seuraavana päivänä saisin tilkittyä jokaisen pienen kolon, niin ettei poikanen pääsisi enää karkuun. Sillä oli kuitenkin surulliset seuraukset, yön aikana erillisissä häkissä, joskin edelleen samassa pupulassa, samoissa tiloissa ollut Ressi totesi ettei se kuulu enää Rillan kanssa samaan laumaan. Tytöt alkoivat siis tapella keskenään. Aikani seurasin tilannetta ja totesin, ettei se asetu, ongelmaa ei kuitenkaan ollut Ressin ja Riesan välillä, eikä toisaalta Plösön ja Rillan välillä. Ongelma oli vain tyttöjen välinen. Päätin tehdä siitä lopun kerta heitolla. Laitoin molemmat tytöt samaan pieneen kuljetusboksiin. Pyörittelin boksia ympäri ämpäri ja lopulta vein sen keskelle pihaa. Päästin koko koiralauman hyörimään boksin ympärille ja "unohdin" boksin pitkäksi aikaa. Sillä välin tilkitsin pupulaa ja totesin, että Plösö oli kauhuissaan joka kerran kun ihminen lähestyi sitä. Olihan se elänyt elämänsä ensimmäiset kolme viikkoa kokonaan ilman ihmiskontakteja. 

Lopulta uskalsin päästää puput takaisin pupulaan ja shokkiterapiani oli toiminut. Tytöt hyväksyivät jälleen toisensa, pupula oli tilkitty ja uskalsin turvallisin mielin jättää puput sinne rauhoittumaan keskenään. Pidin kuitenkin huolen siitä, että Plösö saisi päivittäin tottua ihmisten käsittelyyn. 
11.

Pikkuhiljaa kesä alkoi kaartaa kohti loppuaan ja syksy ilmoitella tulostaan. Pitkin kesää olin varustautunut talven tuloa varten ja miettinyt miten saisin pupuille mukavat olot myös talvella. Niillä oli vapaa pääsy ulkovaraston "sisäpupulasta" ulkotarhaan ja toisin päin. Kun kelit alkoivat hiljalleen viilentyä rakensin pupuille lämpöeristetyn kopin varaston sisälle. 

Kerppuja olin tehnyt oikein urakalla pitkin kesää ja kuivannut mm. nokkosia, voikukan lehtiä ja ruohoa. Meidän puolestamme syksy ja talvi saivat siis tulla. 



Kerppuja tehtiin pitkin kesää.



Luomu heinää saimme ilmaiseksi.


Aamukaste sai hämäkinseitin näyttämään todella kauniilta.


Ruska oli todella kaunis.


Koirien kanssa keräämässä viimeisiä kerppuja.


Taivas esiintyi kerta toisensa jälkeen mitä upeampana.


Kanilauma pysyi kolmessa, koiralauma sen sijaan kasvoi yhdellä. 


Eläintarhan ulkoilutusta.


Riesa <3


Yritimme saada joulukortti kuvaa aikaiseksi. 


Adja ja Riesa. 


Riesa, Zeus ja Etna. 

lauantai 9. elokuuta 2014

10.

Kaiken piti olla hyvin ja päällisin puolin näin vaikuttikin olevan, kun valoisana kesäyönä otin kaneja kiinni juoksutusaitauksesta ja siirsin ne turvalliseen pupulaan. Viimeisimpänä otin kiinni iloisan ja eloisan ranskanluppakorvakani Rintintinin joka olisi halunnut jäädä vielä aitaukseen loikkimaan. Suljin pupulan portin huolellisesti ja lähdin nukkumaan, että jaksaisin nousta seuraavana päivänä reippaana töihin. 





Aamulla keräsin pupuille ruohoa ja vaihdoin veden, kaikki vaikutti olevan kunnossa ja niinpä lähdin töihin. 

Töistä palatessani kotona odotti suru-uutinen, Rintintin oli löytynyt kopista kuolleena. Upea suklaanruskea ranskanluppakorvakanini oli kuollut päivän aikana tuntemattomasta syystä. Kanista ei päällisin puolin näkynyt merkkiäkään mahdollisesta kuolinsyystä, liekö sitten jostain syystä elimistö tai sydän pettänyt. 






Pitkän työpäivän jälkeen oli edessä vielä haudankaivaminen menehtyneelle kanille. Kani haudattiin metsän siimekseen, rauhalliselle paikalle. Tarkoitus ei ollut sen haudasta tehdä mitään "pyhiinvaelluspaikkaa", mutta vielä vuosienkin jälkeen kun koirien kanssa kuljen sen ohitse, muistelen tuota kaunista nuorta kania, jonka elämä jäi valitettavan lyhyeksi. 

Rintintinin lähdön jälkeen lauma tuntui pitkään vajaalta, puuttuihan sieltä yksi suuri tekijä. Usein ihailin töissä uusia pupun poikasia, mutta en uskaltanut lähteä yrittämään josko saisin laumaani yhdistettyä uuden kanin. Niinpä meidän kanilaumamme jatkoi elämäänsä nyt yhtä kania köyhempänä. 
9. 

Vaihdoimme kanien kanssa asuinpaikkaa ja samalla ne saivat muuttamaan sisätiloista ulos turvalliseen aitaukseen. Omakotitalon pihaan oli juuri alettu rakentaan uutta autotallia ja sen perustuksia varten kaivettu maa oli jätetty isoksi multakasaksi talon pihaan. Meidän muuttomme aikoihin kasa oli ihanasti ruohottunut ja niinpä päätin aidata sen kaneja varten, niin että ne pääsisivät sinne päivittäin jaloittelemaan ja laiduntamaan. 




Päätin ryhtyä nopealla aikatalululla tuumasta toimeen ja niinpä virittelin aidan multakasan ympärille. Kiersin aitauksen ympäri kerta toisensa jälkeen ja pyrin tilkitsemään kaikki mahdolliset kolot maan ja  verkon välistä. Aita ei ollut perin korkea, eikä aitausta katettu, mutta kaneja oli tarkoitus ulkoiluttaa siinä vain valvotusti ja näin tapahtui.






Virittelin multakasan toiselle laidalla melko suuren suojapaikan kaneille, niin että ne pääsisivät sinne auringolta suojaan. Kanit olivat innoissaan uudesta aitauksestaan ja nauttivat sydämensä kyllyydestä "vapaudesta". Ja mikä parasta, Ressi sai kaivaa sydämensä kyllyydestä niin, ettei tarvinut pelätä sen kaivavan itseään ulos aitauksesta. Kani nimittäin kaivoi aina multakasan "sydäntä" päin, eli kaikki sen kaivavat onkalot veivät aidoista pois päin, eivät aitoihin päin. 






Ihmisten lisäksi kanien hyvinvointi valvoi koira jos toinenkin. Aina silloin tällöin joku kaneista löysi aitauksesta reitin pois ja lähti rohkeasti laajentamaan reviiriään. Etenkin saksanpaimenkoira Roni kunnostautui kani vahtina, se seurali karanneen kanin liikkeitä kauempaa ja osasi aina kertoa meille missä karkulainen oli. 



Kanit saivat ulkoilla useita tunteja päivässä ja jos näin ei ollut, niin niille kerättiin tuoretta ruohoa aamulla ja illalla. Kaiken kaikkiaan uskon, että kanini elivät elämänsä parasta aikaa, nauttien Suomen kesästä.